Mielipiteet

Aimo Ruhkalan mielestä Jussi Kurikkala on vuosisadan kestävyysurheilija

Nuorena poikana luin monta kertaa jutun Jussi Kurikkalasta Keskipohjanmaa-kirjasta. Mummuni ja tätini puhuivat myös Jussista, joka juoksi Tyngällä joskus sunnuntaisin kotini ohi. Kävi kuulemma Ylivieskassa kääntymässä. Isäni kertoi myös Jussista, jonka kanssa oli sodan lopussa samassa paikassa Ilmajoella.

Jussi aloitti harjoittelun omatoimisesti pienenä poikana tehden vauhdittomia hyppyjä, työntäen kivistä kuulaa, hypäten seivästä sekä heittämällä pajalekaa käsien vahvistamiseksi. Tämä kaikki tapahtui töiden ohella. Siihen aikaan kaikki maatyöt tehtiin käsin ja matkat kävellen tai juosten. Töitä riitti 26 hehtaarin peltotöissä, 16 lehmän navetassa ja sadan hehtaarin metsätöissä. Harjoittelu tapahtui iltaisin, päivät oltiin töissä.

Sunnuntaisin Jussi juoksi meren rantaan onkimaan harjuksia, oli välillä yötäkin kalassa. Pohjakunto tehtiin juosten ja kävellen. Sanotaanhan, että hiihtäjä tehdään kesällä. Myöhemmin loppukesällä lenkille tulivat mukaan sauvat. Sauvakävelyn historia alkaakin Kurikkalasta. Isäni puhui myös lankkusuksista, joiden kanssa Jussi olisi juossut rinteitä ylös. Siitä kehittyi Jussin juoksutyylinen hiihto, jota nykyisin ”Kläboksi” kutsutaan. Jussi oli siis siinäkin lajissa kymmeniä vuosia aikaansa edellä.

Jussi aloitti vaistomaisesti harjoittelun oikeassa ikätasoisesti kehittävässä järjestyksessä eli alkuun ketteryyttä, koordinaatiota, tasapainoa, liikkuvuutta sekä kimmoisuutta. Myöhemmin sitten monipuolisen harjoittelun avulla voimaa ja kestävyyttä. Näiden ominaisuuksien kehittämiseen Pleunan jokitörmät sopivat erinomaisesti: korkeuseroltaan 15–20 metrin nousut juosten tai kävellen kymmeniä kertoja toistaen.

Monipuolinen harjoittelu nuorena kasvatti Jussille tilavuudeltaan suuren sydämen, laajan veri- ja hiussuoniston sekä tasapainoisen lihaksiston. Näiden ominaisuuksien pohjalta hän kykeni sitten aloittamaan varsinaisen harjoittelun. Jussi oli ainoastaan 165 senttiä pitkä ja painoi 60 kiloa, ei ollenkaan koolla pilattu kaveri.

Kilpailut Jussi aloitti naapurikylässä Torvenkylällä ja eteni nopeasti pitäjän ja maakunnan mestariksi ja lopulta maailman huipulle.

Jussi sai kutsun liiton leirityksiin 1935 ja seuraavana vuonna Rossin talliin Iisvedelle, jossa oli maailman parhaat harjoittelumahdollisuudet: jokitörmän lyhyet 20 metrin nousut muuttuivat 800 metrin nousuiksi. Yhteisharjoitukset harjoittelukavereiden kanssa kehittivät sekä mahdollistivat kokemusten vaihtamisen. Harjoituksissa Jussi halusi olla edessä ja johtaa. Jos kannoille hiihdettiin, Jussi lisäsi vauhtia ja sitä riitti. Myös hiihtovälineet ja voiteet tulivat tallin myötä ajan tasalle.

Keväisin Jussi kuitenkin halusi hylkeenpyyntiin, jossa saattoi vierähtää useita viikkoja ajopuulla liikkuen kymmeniä kilometrejä päivässä. Yöt vietettiin veneessä pressun alla vällyissä nukkuen, iltapesut tehtiin avannossa. Jussi totesikin, että ”meren jäillä olen pohjakuntoni hankkinut”. Kolmen 70 iloisen hylkeen tuominen päivässä yhteysveneelle oli armotonta työtä. Ravinnoksi tuli juotua hylkeen verta suoraan ampumahaavasta. Tehtiinkö silloin ehkä vahingossa ensimmäinen veridoping?

Parhaina vuosinaan Jussi harjoitteli hiihtoa yli 4000 kilometriä ja juoksua saman verran. Valmennuksen sanaston mukaan suoralla ei voi oikaista. Tämä tarkoittaa sitä, että huiputuloksen tekemiseen menee noin kymmenen vuotta. Jussin sanoin tärkeintä on pohjakunto. Harjoittelun tulee olla niin kovaa, että kilpailu on helppoa.

Jussi voitti MM-kisoissa kultaa 18 kilometrillä Zakopanessa vuonna 1939 ja 50 kilometrillä Cortinassa 1941 sekä viestissä Lahdessa ja Cortinassa. ”Olen iloinen, että pieni isänmaa, Suomi, sai tämän voiton”, kerrotaan Jussi sanoneen kultamitalin jälkeen.

Mielestäni todellisia hiihtokuninkaita ovat pikamatkan ja viidenkympin voittajat. Suomessa heitä ei ole montakaan kappaletta. Sodan takia Jussin aktiiviaikana ei hiihdossa olympialaisia ollut. Tämän vuoksi Jussin olympiamitalit puuttuvat. Jussi oli aikansa varmin kilpailija, 7. sija arvokisoissa oli hänen heikoin saavutuksensa.

Jussi oli myöskin kova juoksemaan ”piikkiä” eli 25 kilometriä ja täyttä maratonia. Hänen tavoitteenaan oli juosta maraton olympialaisissa. Hiihdon päävalmentaja ja monet muutkin silloiset päättäjät olivat sitä mieltä, että se on mahdoton yhtälö hiihtäjälle. Lontoon maratonilla 1948 Jussi kuitenkin sijoittui 13. sijalle.

Hiihdon lisäksi Jussi sai yhden suurimmista tavoitteistaan eli hienon perheen: vaimon ja kolme lasta. Jussi Kurikkalan testamenttina tunnetaankin sanonta: ”Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iankaikkista elämää.”

Kalajokisia pidetään ahkerina ja vaatimattomina, mutta oman arvonsa tuntevina. Syntyperäisenä kalajokisena sanoisin arvioitaessa Jussia henkilönä, että hyviä on paljon mutta vähän parempia.

Muistan lukeneeni jostain lehdestä, että Jussi Kurikkala olisi ollut paras kestävyysurheilija 1900-luvulla huomioiden saavutukset arvokisoissa hiihdossa sekä juoksussa.

Onko 2000-luvullakaan ketään vastaavaa? Sehän ehkä selviäisi, jos olympiamaratonilla kävisi juosta hilpaisemassa Iivo Niskanen, Johannes Kläbo tai Therese Johaug.

Aimo Ruhkala, hiihdon B-valmentaja