Kolumnit

Aikapula on itse aiheutettua, mutta ei täysin omaa syytä: ”Yhteiskunta suorastaan kannustaa ylikierroksilla käymiseen”

Tiedätkö sen tunteen, kun päivät vilisevät silmissä, tehtävälistat paisuvat ja yhtäkkiä huomaat, että on jo ilta? Minä tiedän.

Joskus tuntuu, että elän jatkuvassa kiireessä, mutta jos pysähdyn hetkeksi, huomaan mielenkiintoisen ilmiön: kiire ei ole pelkästään ulkopuolelta tuleva paine, vaan usein myös itse aiheutettua.

Ei tietenkään täysin vapaaehtoisesti. Yhteiskunta suorastaan kannustaa ylikierroksilla käymiseen. Ole tuottava, tehokas, aikaansaava. Ole hyvä vanhempi, menestyvä yrittäjä, huolehtiva ystävä, aktiivinen somevaikuttaja ja muista samalla pitää huolta itsestäsi – äläkä missään nimessä unohda unelmoida ja kehittyä ihmisenä.

Eihän nyt kukaan noin vain voi olla tekemättä mitään! Ainakaan ilman syyllisyyttä.

Kiireestä on tullut oletusasetus. Se, joka valittaa olevansa kiireinen, saa hyväksyviä nyökkäyksiä. Se, joka kertoo joutenolosta, saattaa saada osakseen vähintäänkin kummeksuvia katseita. Eihän nyt kukaan noin vain voi olla tekemättä mitään! Ainakaan ilman syyllisyyttä.

On helppo ajatella, että jos vain järjestelisin aikani paremmin, ehtisin enemmän ja elämä olisi hallinnassa. Mutta entä jos ongelma ei ole ajanhallinta, vaan ajatusmallimme? Kiireestä on tullut normi, ja sen vastakohta, rauhallisuus, tuntuu joskus jopa väärältä. Jos minulla on aikaa pysähtyä, eikö minun pitäisi käyttää se hyödyksi? Ehkä opiskella uutta taitoa, käydä lenkillä tai edes järjestellä kotona yksi laatikko?

Ja sitten on tämä toinen puoli: jatkuva informaatiotulva. Puhelin piippaa, somevirta päivittyy, sähköpostit kilahtavat. En enää kilpaile vain omia tehtävälistojani vastaan, vaan myös loputtoman viriketulvan kanssa. Jokainen hetki, jonka vietän ilman selkeää tekemistä, tuntuu hetkellisesti hukkaan heitetyltä – kunnes muistan, että juuri ne hetket tekevät elämästä mielekästä.

On ironista, että tehokkuuden tavoittelu voi johtaa tehottomuuteen. Kun kaikki aika on täynnä, mieli täyttyy ylikuormittavasta sekamelskasta, eikä mikään tunnu valmistuvan kunnolla. Yritän ehtiä joka paikkaan ja samalla huomaan, etten ole kunnolla läsnä missään.

Mutta mitä jos kiire ei olekaan itsekurin tai ajanhallinnan puutetta, vaan jotain syvempää? Ehkä olemme niin tottuneet kiireeseen, että pelkäämme, mitä tapahtuu, jos pysähdymme. Mitä jos en olekaan niin tärkeä kuin ajattelin? Mitä jos ilman jatkuvaa suorittamista en ole tarpeeksi?

Ehkä kiire ei ole aina vältettävissä, mutta sen ei tarvitse olla elämäntapa. Se on radikaali ajatus maailmassa, jossa jatkuva tekeminen nähdään hyveenä. Mutta ehkä juuri siksi se kannattaa ottaa vakavasti.

Kirjoittaja on kotiäitiydestä yrittäjän saappaisiin hypännyt markkinoinnin ammattilainen, joka tituleeraa itseään tarinallistajaksi.