tiistai 11.8.2020 | 16:46
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Elämä parhaimmillaan on hiljentymistä – Joulua ei tarvitse tehdä, se on sielunmaisema, joka tulee tekemättä

Tuovi Pulkkanen
Ke 19.12.2018 klo 21:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Pimeällä joulupolulla,

sohjossa kompuroiden,

yksinäinen Jeesus

palaamassa takaisin seimeen.

Että Joulu voisi jälleen tulla.

Että voisimme aloittaa alusta.

Että armo olisi totta.

Kalajoen ja Ylivieskan seurakunnan tiedottajana toimiva sieviläinen Jussi Leppälä on introvertti filosofi, joka nauttii yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, vaikka onkin työssään sosiaalinen ja viihtyy ihmisten parissa. Toisaalta hiljaisuudesta voi nauttia myös ihmisjoukossa, eikä valtava häly ole ollenkaan Leppälälle mieluisin tunnetila ja olomuoto.

Leppälälle joulu erityisesti ja elämä parhaimmillaan on hiljentymistä.

– Sen ei tarvitse olla välttämättä hurskautta vaan se on pienten tärkeiden asioiden huomaamista, pyhän läsnäoloa. Perhe, läheiset ja kynttilänvalo luovat hyvän ja rauhallisen tunnetilan. Yleensäkin ihmisten kohtaaminen on tärkeää ja rauhallisuuden saattaa aistia myös täysin vieraiden ihmisten kohtaamisessa.

Ihmisen askelissa kuljemme kohtaamisten maailmassa.

Jokaisella vastaantulevalla tarinansa, ainutkertaisensa.

Leppälä on tehnyt tiedottajan töitä kohta kolme vuosikymmentä. Sitä ennen hän teki kymmenen vuotta nuorisotyötä Lapinlahdella, Keravalla ja Ylivieskassa. Nyt hän kuvailee olevansa old man, jonka eläkeikä on lähestymässä.

Ikä on lievittänyt erilaisuuden tuntua, jota Leppälä on kokenut nuorempana. Isän kuolema oli 15-vuotiaalle nuorelle kova paikka, ja ahdistus purkautui ajatelmina matematiikan kirjan reunoihin.

– Olen ainoa lapsi, jota ei moottorin pörinä koskaan ole kiinnostanut ja kirjoittelin runoja jo aika nuorena. Enemmän niitä alkoi syntyä isän kuoleman jälkeen.

Jossain vaiheessa 90-luvulla tekstit muuttuivat lauluiksi, joita syntyy joskus vieläkin. Leppälä ei osaa sanoa, mistä runot, ajatukset, ajatelmat ja laulujen sanat kumpuavat.

– Ehkä ne syntyvät juuri pohtivasta mielenlaadusta. Luonto inspiroi ja erityisesti merellä on ollut jo 70-luvulta ensimmäisestä kesätyöpaikasta Haukiputaalta lähtien voimakas vaikutus. Lumoudun merestä ja siitä tulee sielunmaisemafiilis.

Oman tunnetilansa Leppälä löysi myös vuonna 2011 kävellessään 300 kilometriä pyhiinvaellusreittiä Leónista Santiago de Compostelaan.

– Lähdin reissulle lasten kanssa. He olivat sinne lähdössä ja kiinnostuin siitä heidän valmistumistaan seuratessani lopulta myös itse. Osoittautui, että se oli minun juttuni. Kävelin paljon yksin omien ajatusteni kanssa, joita ehtii kolmessa viikossa miettiä aika paljon. Hyviä keskusteluja kävin tietenkin lasteni kanssa ja iltaisin kaikkialta maailmasta tulevien muiden pyhiinvaeltajien kanssa.

Yksinäinen sielu

huutaa maailmankaikkeuden ikuista ikävää,

hävinnyttä sielunmaisemaa,

kadonnutta kotipolkua,

Jumalan syliä.

Leppälä innostui pyhiinvaelluksesta niin, että on tehnyt reissun nyt jo useamman kerran. Ensimmäisellä reissulla yllättänyt hyvän olon tunne sai Leppälän pohtimaan syytä siihen.

– Ymmärsin, että täysin ilman mitään odotuksia matkalle lähteneenä löysin tunnetilan, jossa odotukset ja vaatimukset mihinkään suuntaan eivät repineet ajatuksia. Silloin päätin, että en enää päästä omaan ajatusmaailmaani tunnetta, jonka nimi on kiire. Oravanpyörässä juokseminen loppui ja vaikka viimeiset vuodet työssä ovat erityisesi kirkkopalon jälkeen olleet raskaita ja vaativia, teen yhden asian kerrallaan. Vasta sen jälkeen tartun seuraavaan. Työt tulevat tehtyä, mutta mielessä ei ole koko ajan kaaos.

Levollisuus

lienee levottomuutensa hyväksymistä.

Kirjoittaminen on kulkenut mukana koko elämän mittaisen matkan ja sillä on tärkeä rooli. Leppälä pohtii, että siitäkin jäävät yhä useammin turhat sanat pois.

Vain valossa näen varjoni.

Pimeässä kannan sitä mukanani.

– Tuntuu, että tekstit tiivistyvät koko ajan. On haaste löytää tiiviistä tekstistä oma ajatus. Kesäisin Kalajoella vaunulla saatan kirjoittaa parikin sivua tekstiä ajatusten pohjalta, ja sitten alan tiivistää sitä niin minimaaliseksi kuin pystyy. Joskus ajatus tulee suoraan ja se on valmis, kun sen kirjoittaa ylös.

Vielä valon mittainen railo,

polven korkuinen toivo,

elokasteen lämpöinen ilo.

Ja aamuun yönpituinen matka.

Ei sen pitempi.

Lauluja tehdessään Leppälä kuulee mielessään melodian samalla kun säe, riimi tai laini pulpahtaa ajatuksiin.

– Ne soivat jo tullessaan ja siksi pyrin antamaan ajatelmille ja ajatuksille muodon, jossa ne eivät ole riimimuodossa. Sillä estän sen, että ne eivät soi. Haluan, että ne ovat sanoja, jotka kertovat ajatuksen ja tunnetilan.

Tällaista on elämä,

kun sumu verhoaa maiseman

ja on pakko pysähtyä odottamaan,

kun ovenpieleen on asettunut epätietoisuus,

kun hetket ovat samalla liian lyhyitä ja pitkiä,

kun aurinkoa ei ole näkynyt viikkoihin,

mutta harmaakin näyttää kauniilta.

Tällaista on elämä,

kun Jumala on niin kaukana,

että hengityskin tuntuu.

Runot ja ajatelmat: Jussi Leppälä

#